Narsistien uhrien tukilinkistä voi lukea pähkinänkuoressa selostuksen narsistisesta persoonallisuushäiriöstä.
Sain tänä aamuna luetuksi loppuun Raimo Mäkelän Naamiona terve mieli; Kuinka kohtaan luonnehäiriöisen. Sen lukeminen oli silmiä avaava, loistava kokemus. Tajusin sen avulla toisaalta miksi minä en ole koskaan joutunut luonnehäiriöisen alistamaksi ja toisaalta sen miksi olen joissakin elämänvaiheissa kuitenkin luonnehäiriöistä kestänyt ja pyrkinyt tilannetta korjaamaan.
Selitys löytyy omasta hyvänahkaisuudestani, optimismistani, tunneälystäni, ystävällisistä käytöstavoistani, sosiaalisuudestani. Vaikka en ole uhrityyppiä enkä alistujatyyppiä, minussa elää toisen posken kääntämisen mentaliteetti kohtalaisen pitkälle. Kostaminen on vieras ajatus, sovittelu ja anteeksianto luonteva elementti.
Kaikkein pahimmat rehentelijät ja häiriköt olen aina väistänyt. Itsesuojeluvaisto pelaa kyllä selkeän vaaran edessä, ja räikeän narsistisen itseihailun näkeminen herättää halun poistua takavasemmalle. Ja sitten taas toisaalta opettaja minussa lähtee vaistomaisesti tukemaan ja kohentamaan toisen heikkoa itsetuntoa. Narsistille se on väärää tukea.
Mäkelän kirjassa minua askarrutti kovasti se väite että luonnehäiriöinen ei masennu. Kaksi niistä minähäiriöisistä jotka ovat minun elämääni sivunneet kärsii masennuskausista. Nyt luin tuosta antamastani linkistä että narsistit kärsivät masennuksesta. Erittäin järkeenkäypää! Konfliktit ihmisien kanssa ja pettymykset siitä että eivät saa toisia tanssimaan pillinsä mukaan johtavat ahdistukseen ja masennukseen. Luulisin että tässä on ero narsistin ja pahasti luonnehäiriöisen välillä. Ehkä.
On ollut vapauttavaa ja voimauttavaa päästä kuin kulissien taakse katsomaan mistä tämä narsistinen teatteriesitys on lähtöisin. Sitten vielä väitetään että kirjoista ei opi elämää! Kyllä oppii, ja hyvin oppiikin. Ymmärtäminen vapauttaa.
Blogikaveri Jamido kävi suosittelemassa lisälukemistoa. Aion ehdottomasti hankkia!