Eilen esitin toiveen että saataisiin ohjeita kohdata lasten kysymykset väkivallantekojen sattuessa. Mielessäni oli viisaitten asiantuntijoitten kokoama helppolukuinen pieni kirjanen, mihin neuvottomat aikuiset, lasten vanhemmat ja opettajat voisivat tukeutua, ei mikään satasivuinen armeijan manuaali tai huonekalujen kokoamiseen tarkoitettu läpyskä kiinan kielellä.
Tavallisessa elämässäkin, ei ainoastaan kriiseissä, lapset esittävät vanhemmilleen jo pieninä kinkkisiä kysymyksiä, kuten "Miksi ihmisiä kuolee?" Kyselyiässä kysymyksiä suorastaan satelee.
Minä olen saanut tuohon "Miksi ihmisiä kuolee?" - kysymykseen yhden valmisvastauksen "manuaalista", eli lastenkasvatusoppaasta monta vuotta sitten. Kirjan kirjoittaja, perheterapeutti sanoi suunnilleen näin: Pikkulapselle voi vastata että ihmisiä kuolee jotta uusia ihmisiä voi syntyä tilalle. Ei kannata ryhtyä isompiin selityksiin jotka vaan hämmentäisivät lasta ja joita hän ei jaksaisi kuunnella. Jos lapsi itse kysyy lisää niin keskustelu jatkukoon. Lapsi voi hyvinkin tyytyä tuohon vastaukseen.
En tiedä mitä olisin kysymykseen vastannut ellen olisi lukenut asiantuntijan neuvoa. Minusta se oli hyvä neuvo, ja olen tuota yksinkertaisuuden periaatetta soveltanut sen jälkeen lukemattomat kerrat.
Toinen periaatteeni on ollut pyrkiä kuuntelemaan ja kuulostemaan kanssaihmistä, olipa se sitten lapsi, nuori tai aikuinen. Siinä periaatteessa pysyminen ei ole kovin helppoa. Halu tuoda omaa tietoaan ja näkemystään esiin on usein voimakas. Meillä opettajilla ehkä enemmän kuin muilla ihmisillä. Meidän kannattaisi virittää keskustelua ja sitten kuunnella. Ohjata keskustelua ja kuunnella. Miettiä sitä mitä kuulemme. Tehdä keskusteluista tilaisuuksia saada ahaa-elämyksiä ja oivalluksia. Pistää prosesseja alulle. Saada muut ihmiset luottamaan omiin aivoihinsa ja kehittelemään, järjestelemään ja jäsentämään omia ajatuksiaan.