Taisin kärsiä jossain vaiheessa väärästä kiltteydestä, mutta olen totisesti noista ajoista viisastunut.
Urani alkuvaiheissa sain opetuspaikkoja sieltä sun täältä, ja usein kävi niin että joku työpaikallani pyysi minua kääntämään jotain, suomesta englantiin, italiaan tai ruotsiin, esimerkiksi ohjeita, todistuksia, hakemuksia, esitteitä tms. En ole kääntäjä. En pidä kääntämisestä, mutta kuuluuhan se tavallaan kielten open taitoihin, joten tulin yleensä suostuneeksi, vaikka palkkiot tuntuivat mitättömiltä työsuoritukseen nähden.
Erityisesti on mieleen jäänyt millä tavalla käännöspyyntö monesti esitettiin. Käännös oli kiireellinen, kuulemma "ihan yksinkertainen", "teet sen varmasti äkkiä, melkein osaisin itsekin, niin helpolta se näyttää, mutta on sen verran tärkeä että en työkiireen keskellä uskalla ruveta huitaisemaan"...
Ryhdyin sitten sitä "kiireellistä" työtä tekemään, yötä myöten pakersin ja kärsin, koska siis, kuten sanottu, en todellakaan pidä kääntämisestä. Itse asiassa inhoan sitä. Juutuin pitkäksi aikaa hankaliin kohtiin, mutta jollain keinolla ne aina selvitin. Käännös äkkiä postiin, koska sillä oli kiire.
Muutaman päivän kuluttua soittivat ja pyysivät lähettämään uudelleen. "Joo, kyllä se tuli eilen mutta en tiedä mihin olen sen työntänyt..."
Lopulta älysin sanoa ei. Ihan luontevasti. Reilusti, reippaasti ja lujasti. Minä en tee käännöstöitä. Olen kieltenopettaja.
On se hassua. Niin yksinkertainen asia ja kuitenkin niin vaikea.
ReplyDeleteEi, minä en tee sitä. Ei, minä en suostu. Ei kiitos, en halua.
Miksi se on niin vaikeaa joskus?
Niin. Jopa 2-vuotias osaa sanoa EI. - Ja kyllä se sanookin! :)
ReplyDeleteNorsut on hyviä kärsimään. Ja siat. Mutta, mutta... eikös kaikki miehet ole sikoja. Ja siksi sopivat vaikka sijaiskärsijöiksi.
ReplyDeleteKaikki kärsät eivät ole kärsimystä, hih.
ReplyDelete